Elämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa pian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan sadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko sensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti rajaton.
Kaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei oltu saatu »Traviataan».
Nyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut laululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt. Norjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville delfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut täysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.
Ensimmäisellä väliajalla Hildur sanoi:
— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen äänensä on minulle tuttu.
— Niin minustakin, vastasin.
Oopperasta menimme illalliselle erääseen konsulin rouvan neuvomaan paikkaan.
Kun palasimme kotiin aamupuolella, oli Kirsten vielä valveilla.
— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet valvonut koko yön.
— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi osoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut keikkua Hildurin kanssa!