Kun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva, suunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa. Se ankkuroi lähelle Neekerirantaa.
— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt kivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää nopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti muuan tullinuuskija virkatoverilleen.
— Nyt saatte postinne, senjor West, jota olette odottanut! huudahti
Dulcinea.
Kun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen konsulinvirastoon, menin sinne.
— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri
Xerxes-laivalla, sanoi konsuli.
Koska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin ja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin haciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda vastaani.
— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on puoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa »burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.
— Kaksi kirjettä minulle ja yksi Hildurille, lausui Kirsten.
— Eikö setä toiselle perämiehelle ole kirjettä? kysyi Magda.
— Ei ole minulle kirjettä, pieni Magda.