On jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää näy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.
Hildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja sekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä hetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy palmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.
Päivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö alkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee yht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.
— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin itsekseen.
— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten kertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat myrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä. Mutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.
— Vene tulee! huusi vahti.
Elisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja minulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui — tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut esittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr. Nelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu herrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan tuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:
— Vaaleaverinen!
Me pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän entinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että lordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen menneisyydestä selville.
Syötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että joukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja Nelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.