Kapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet keltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta työstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan tuhoutunut.
Kun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki maihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan amerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen virstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle juuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme satuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla. Holgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä kaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen kaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi isäntäväkeänsä kolmannella hevosella.
Kun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle, olivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa kävelypukuihin.
Konttorissa istui muuan merikapteeni odottelemassa.
— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan norjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten keskustelemme teidän asiastanne.
— All right, Sir, vastasi merikapteeni ja lähti.
— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava sairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin kuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä parhaani.
John Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti selvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka Holgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.
— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. —
Odottakaa täällä, kapteeni Holgersen.
Hypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti tuulispäänä kaupunkia kohti.