Rouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin kuistille.
— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö. Minä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin kun mieheni on syntyjään norjalainen.
Kapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.
Pian palasivat ratsumiehet, hevoset uupuneina.
— Kaikki hyvin, sanoi Mr. Smith.
Delfinen sairaat vietiin maihin ja kapteeni sekä kokki jäivät laivaan.
* * * * *
Omituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli kaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli Yhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen kuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun puoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla tämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin päässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.
Halvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan mukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa heidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten jatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä ihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa alkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi elämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.
Brasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain piti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämänpyörä, joka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta oikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään neljä lyhyttä vuotta.