Tuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli Dogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi niiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme molemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi Landsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit, viimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut nimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä Atlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.
Delfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten, kyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei ollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan rahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa ei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa, joka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi pitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi. Lisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se ensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku. Suureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla, kun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut kauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä näkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San Fransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan kantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei tullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap Hornin seuduilla.
Kun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden trawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi silmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet poikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat pyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa, taikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa välissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme vauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon saalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja: silliä, makrillia, turskaa.
Kanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten matka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa ja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden lastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin paljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan juuri sinne päästäessä.
— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko hyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.
— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.
Silloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.
Nyt puuttui kokkikin puheeseen.
— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä
Suomessa!
— Turpa kiinni, turskansyöjä!
Kokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein olivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.