Tuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme, ettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt tervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut paapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että olisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka parast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan tahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.

Tehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan tyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan ja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä tuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta yht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto, täyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan entistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että kirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin paapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta komentosanat: »Purjeita pärjäämään!»

Etuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä oli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen jälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa prammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen kuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet reivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat meillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.

Tuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta, ajaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani parastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan lahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat korkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää. Nakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.

Merineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti mereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa ilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa vyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti voinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös laivan reelingit saattaneet särkyä.

Miesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset kapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme kaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko laivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut pelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan raskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.

Siitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin lakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt auttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään? Aioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä oikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa päästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin, kävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan keskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin veden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin siinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin olemaan sukelluksissa.

Nyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin, sen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut kaikkien yhteinen ajatus.

Kun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta jättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni vihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa paikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen kiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota luonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan nurkalle ja kuulin silloin:

— Mene rouvan luo.