Peräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:
— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West, tuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu merestä vettä.
Onni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä niinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet seisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi. Laivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä sen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan, jottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän kätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä. Laivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata, kun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei siis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot sitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta. Kompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West, mene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin pieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat läpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet pysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet yrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta. Lapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä tahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt mitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan, ruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka sisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.
— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut tuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista oven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan salonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään pelastumisen toivoa?
— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:
— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin. Minä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme pohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin…
Samassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan salonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin Kirstenin Magdan viereen:
— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa, laivan kannessa!
Tämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut kajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston vantteihin.
Palasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain lattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella lapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla kuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan barometriin: se teki nousua.