— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se kävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan. Magda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.
Otin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille kulauksen.
— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää. Jos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden laiva näin kovasti heittelee.
Myrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se asettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi hieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen ja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet vetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian autettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon nousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin satamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa ylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden unionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset laivat lipunnostolla.
V.
Tämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat patterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa Espanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain laivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret puhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los tres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen kuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan Espanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän jossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä lavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least, kaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät hevoset.
Seuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas lankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne olivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä soudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:
— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.
— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.
— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?