— Ehkä kysyisin.
— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä
saakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.
Tai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan… Sanohan jotakin,
Magda.
— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?
— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu rantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.
— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme lähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.
— Onko sinulla polettia? kysyin.
— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.
— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli
Kirsten ohjelman.
Venevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa. Hedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan. Kun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita tavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan ravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta vähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä Espanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon heitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua niitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois, ja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza Demida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita tapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan ne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä kaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein yönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja viiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin. Sysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja valoisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka. Plazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla heikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan mystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu pensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa ja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.
— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi
Lakeford ja Hildur tulevat tänne.