Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!» ja »Caramba!»
— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.
Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään. Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä, jolloin käärepaperi irtautui.
— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet, tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!
Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani, mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä käskettyä.
Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle. Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta vene aina pysyisi aallon suunnassa.
Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti, sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä tavallinen puhe ei kuulunut:
— West, mihin nyt joudumme?
— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.
Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.