Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se toivo!
Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme. Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:
— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot. Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta kärsimyksemme pian. Amen.
Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä. Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»
Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria — kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.
— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!
Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen päälleen.
— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua! huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.
Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.
Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa. Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin kuivamaan konehuoneeseen.