VII.
Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi. Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.
Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.
— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.
— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?
— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.
Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.
— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.
Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.
— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva jaksaa.