— Onko unta vai totta, että elämme?
— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.
— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?
— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte nukutuksi ja voimistutte.
Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti. Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin hyvin sikeästi.
Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti. Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.
— Kuinka voitte? kysyin.
— Hyvin, kuului vastaus.
— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.
— Olen kohta valmis.