Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä, että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita rukouksia.
Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti ja ärjyi vimmatusti.
— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.
— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista, yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.
Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse, piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan, suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään, niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee. Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä — hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin kohtelias signoran »henkivartijalle».
Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa. Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.
Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan, koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.
— Luuletteko niin, herra komentaja?
— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.
On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.