— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois? Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?
— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?
Nuku rauhassa.
VIII.
Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan. »Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.
Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli tähystäjä.
— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.
— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei luotsiakaan saa, sanoin minä.
— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.
— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama, sanoi komentaja.
— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee perille, huomautin minä.