Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten sekin katosi.
— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän aikaa vaiti.
— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa se taas aamulla koettaa päästä sisään.
— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.
Kirsten pani kädet ristiin.
— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!
Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä, jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet paistoivat.
Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:
— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!
Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois, purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.