— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä mahtoi olla minulle uskottavana.
Ovenvartija palasi pian ja kertoi:
— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä. Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista. Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa, areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen, joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen. Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan, juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi. Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa. Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa heti Madridiin Calle major 87.
Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.
»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»
Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat, jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».
»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja sitäpaitsi joudun itse vaaraan».
»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.
»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»
Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan. Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta, mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt, mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.