— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.
Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.
— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.
Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas mereen päin.
Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan. Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan, ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin pääsi tasapainoonsa.
XIII.
Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö, lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa. Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran, nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit, hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami, häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira. Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.
Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti. Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa. Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.
Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne. Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin, siellähän on hyvä olla, hän arveli.
Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa tieltä.