Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö, toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:
— Saakohan tässä istua kauan?
— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon kuin jaksatte, vastasi Kirsten.
Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän taas katseli ja laski.
— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.
— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.
Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen, ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.
— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?
— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä, sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla, Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.
— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja. Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset, varoitti timpermanni.