— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.
Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle, että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa keittiön oven luo.
— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.
— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.
Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä, jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.
— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin tapaamaan miehiä.
— Hyvää päivää, senjor.
— En tunne teitä, vastasin.
— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme tänne turvaksenne.
— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.