Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille. Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.

Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät, lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut, viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä, meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita, joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja, mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä, ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:

— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!

Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua, joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä suuremmaksi väkijoukon ilo.

Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti, sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme, Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.

— Tuolla tulee Polestar.

— Onkohan se Polestar?

— Varmasti, sanoin.

— Viimeinkin!

— Soudetaanko vastaan?