— Mikä sinulle on tullut, Hildur?
— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa. Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron, jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten… Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies, joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi. Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään. Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat, sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön. Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan. Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt, markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.
— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.
Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat. Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien. Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»
— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi
Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.
Tunnustatteko? alkoi poliisi.
— Valhe, vastasin.
— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.
— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa toisiinsa.
Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.
Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien: