— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja myöntyväisyys eivät nekään sovellu.
Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.
Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut. Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko ruokaa.
— Ruoka-aika on kohta.
Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan Kirsteniä!
Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä erityisenä huomaavaisuutena.
— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.
— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?
— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?
— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.