Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies. Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.
— Mitä teillä on asiaa? kysyin.
— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette tehnyt?
— Se ei liikuta teitä.
— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin. Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan, Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.
— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.
— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte, että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset, jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.
— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.
Heittäydyin pitkäkseni penkille.
— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun, sivistymätön napaseutulainen.