Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.
— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo tavata teitä, senjor.
Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille, että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.
— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.
Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.
Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.
— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita. Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada, jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken voitavamme.
Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten antaman määräystodistuksen.
— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.
Lähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.
— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.