Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä tuulella.
— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.
Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme alle.
XVIII.
Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.
Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan. Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen hattuun ja punaiseen liinaan.»
Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:
— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä lordin kivettynyt sydän.
Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi istumaan halliin.
— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä. Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri, joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä puhuttavankaan.