— Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin. Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin, kun te rakensitte tuota patoa. Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan teistä ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.
— Ei tuo juuri kuulosta kovin urhoolliselta. Onko sinulla mitään lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?
— Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja ehkä — minä joskus kähvellän teille kananpojan.
— Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan koetukselle, sanoi Jan.
— No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, — pääsköön sitten, mutta se ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti, josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.
Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.
— Kuulepas Jan — tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani — sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään, kun intiaaniheimoon otettiin?
— Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.
— Kumman sinä suoritit? kysyi Tikka.
— Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja olkapäitään muistellessaan.