Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.
— Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: —
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.
Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen. Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin, joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:
— Kuules, Jan, sovitaan pois.
— Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. — Minun on kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.
— Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. — Se kehno pikku nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä, miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä, mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.
III OSA: METSÄSSÄ
I
METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA
— Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.