— Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan kysymykseen vastaukseksi.
Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen valitus.
— Mikä tuo on?
— En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa. Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut, hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja Sam sanoi.
— Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä tiedät siitä enemmän kuin minä.
Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon, ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: — Onko nyt parempi?
— Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.
Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.
— Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.
He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p, lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta. "Karhu" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta pitkin. Myöhemmin hänet havautti raap, rup, rup, joka kuului aivan vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli eläin! Niin, aivan varmaan — se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.