Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi, että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:
— Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.
— Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä, että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana — kun palasin kotiin vetoni kanssa, no tietysti sitten —
— Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?
Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan hän pysähtyi — utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään — ja sanoi tavanomaisella jyrkällä käskyäänellään:
— Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa. Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.
II
ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU
Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.
— Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä joesta kuului veden loiskahdus.