Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.
Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia huomautuksia tehden.
— Voitpa olla kokkina ensiluokkainen — ainakin toivon niin, mutta polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. — Katso nyt tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.
— Mitä minä sille voin?
— Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.
— Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.
— Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, — poukkujen lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään räisky, mutta ne savuavat kuin — kuin — tiedäthän sinä. Hemlokki, jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa, räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja — ja — se polttaa hänen vuodevaatteensa.
— Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten kuoleman uhka äänessään: — Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja tarttui uhkaavin elein vesisankoon.
— Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan. Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän nestettä — heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain naurussa suin.