RAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI
— Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?
— Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin muualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä senttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin käy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi. Sitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.
— Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.
Pojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla ja tavallisella äänellään. Sellainen se oli "kiljaus", eikä vielä kertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän luokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja isä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa heilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.
Hän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että hän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli kääritty rieputukko.
— Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven joella?
— Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken päivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta hän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi ja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä päästin! Olisittepas kuulleet.
— Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?
— Eilen neljän aikaan.