— Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: "Nyt on iltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?" "Junako!" minä sanoin. "Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota taas piiskataan."
— Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen jalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut katsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti rääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja antautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.
Nyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle. Oravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he juoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja lentää viipotti pois näkyvistä.
— Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla innokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.
Jan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen tutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen muistikirjaansa.
— Mikä se on? kysyi Sam.
— En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä kissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on noin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.
— Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi vastaukseksi.
— Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. — Taitaisit ennemmin itkeä, jos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään. Kyllä sitten saataisiin kuulla: "Voi Sam, missä kirves on?"
— Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota ilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.