— Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. — Mutta odotetaan; taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa ja äijä on vielä naurismaalla.
— No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö, — niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.
Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi ulos kuului Raftenin ääni: — Kirotut siat! Poikien pitäisi olla täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.
— Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme kortta. — Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama, on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy kulkea. Tämä on suuri taika.
Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.
— Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.
— Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.
— Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.
— En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.
— Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.