— No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En huoli sinua matkaani.
— Et saisi minua vaikka tahtoisit.
— Ärr —
— Ärr —
Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.
— Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.
Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona kaikkien oli määrä yhtyä.
Mutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa haukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen Guin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran, haukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran mielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran välttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi hänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi hänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti, vaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.
— Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman minua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.
— Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt teidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin ennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.