— Lyön vetoa, että minä —, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui hänen niskakarvoihinsa.
— Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron yksinkertaisen totuuden.
— Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. — Jos minä kerrankin nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?
Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen hymyään peittääkseen.
— On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä, mutta se on sen tapainen, jossa intiaani voisi helposti voittaa. Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa, puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.
— Lyön vet —, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen "hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.
— Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku vanha ukko näyttää poikasille Seulasia — niitä pieniä tähtiä, joita intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?" Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette Seulasia näe — ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon — se on toinen tähti päästä lukien, se joka on kahvan taipeessa — sen niin, sillä on papuusi selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen näkee.
— Mi —, alkoi Gui.
Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos, ja Jan kuuli hänen mutisevan: — Tuo vietävän nulikka saa minut nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi sieltä vähän päästä — Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat ulos. — Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. — Melkein kuin pieni karhu.
— Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.