Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia, toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi, että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia ja suurempia".
Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan, tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli, jonka pojat kuulivat.
— Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla! Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.
Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: — Gui poikani, Gui poikani. Hän heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.
— Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.
— Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.
— Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.
Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi, että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.
— Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti kuiskasi hänelle: — Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä, hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten tapahtuu vaikka mitä.
Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi, kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.