Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli karva kiinni.
Kaleb huomautti: — Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: —
Kuta lämpimämpi sitä parempi.
Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin kelvollisiksi rummun tekoon.
Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa. Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan, rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien hämmästykseksi heti anasti sen. — Nahat ovat minun, hän selitti, ja tottahan se olikin.
Kaleb sanoi silmää iskien: — Puuaines näyttää sitten tulevan kaupanpäällisiksi.
Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti niin vähän ääntä.
— Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.
— Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan, sanoi erämies.
Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä. Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.
Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.