— Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.
— Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. — Mutta mikä tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä uteliaasti.
— Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan tällä paikkakunnalla.
— Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, — eikö teihin koskisi kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin talosta?
— Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä. Puhutaan jostakin muusta.
— Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko omaisuutensa.
— Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.
— Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, — minä voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.
Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: — Antakaa minun olla —
Raftenin silmät vilkkuivat. — Minä luulin teidän kaikkien olevan samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.