Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: — Sitten kun ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on "suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".
Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet, ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien tuntijaksi. Ugh! Hyvä." — Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen puhunut.
Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.
— Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi Sam, — ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja mennä sinne valkoisina.
— Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja yhtyä valkoisiin?
— Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän kilometriä.
Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.
He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.
Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa sirkuksessa — nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.
Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.