— Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.
He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli, kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla äänellä: — u-huu — u-huu — u-huu — uu, yhteisesti hyväksytyn huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja tiipiistä he saivat saman vastauksen.
— Kaikki hyvin, huusi Kaleb, — hän teki sen, eikä ole miehenalkua parempaa ja erinomaisen grand coup'n hän on ansainnut.
— Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. — Minä olisin tehnyt sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.
— No, mars matkaan vain!
— Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.
— Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.
— Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.
Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: — No, Gui, etkö sinä tahdo nyt yrittää?
— Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.