Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten verraten valoisalle aukiolle.
— Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä odotan täällä.
Jan lähti sitten yksin.
Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää, mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen, joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin avuksi. — Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: — Sh, sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de Neuvillen mummon läsipää lehmä.
Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin, kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi — olikohan paras kääntyä takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki, jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana, ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen — pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen "Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin räiskähti kuraan tai veteen — kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään, että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: — Hei, Jan, sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen käsivarteen kiinni.
— Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?
— Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. — Se oli ha-hau-dalla.
— Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta lisäsi sitten: — Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.
Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb kulki edellä pimeydessä haparoiden.
Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: — Kiven minä toin, ja kirjoitin minä haudalle nimenikin.