— En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa koko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.
— Ärrh — onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven hakemaan.
— Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka samalla kuului: "mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi".
— Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.
— Tietysti tilaisuus on houkutteleva — mutta — mutta — en minä tahdo mennä sinun edellesi — sinä olet vanhin, se ei olisi kohtuullista, vastasi Jan.
— Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.
Sam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta katkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa. Ravistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain molemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: — Sen joka saa pitemmän korren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen juonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen vuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos — ja se tuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi korsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: — Sinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää onnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.
Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa sanoen: — Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan — olisi väärin tulla pitemmälle — ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa, iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä, kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä — ne ovat paljasta lorua — älä pelkää.
— Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.
— Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. — Ei urhoollisuus ole niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.