— Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. — Minä luulen, että hän lähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.
— Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla — historian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen miehen voimalla hänen puolestaan.
— Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae teikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita "Haukansilmäksi" ja samalla annamme hänelle suuren "kuppisulan".
— Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan, vastasi Sam, — mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään soisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen taloonsa.
Sovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi kotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.
Ei se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin suuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin. Kello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä Guin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi murmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen kuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset kynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä edustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.
Gui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja ilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi ruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän kymmenesosaa koko talosta.
— Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt iltapäivällä — minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta tehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan murmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä — eivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan enemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin — niin, minä vaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain odotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja silloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin minun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe paljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te pojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on, kun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman. Siihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n aidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani, siksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja se tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä se näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut tietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen piti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä kuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se putosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun sille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista, eivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa ne hirveä ajamaan ja katselemaan — ja — ja — paljon muuta, ja nyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle nimeksi "Haukansilmä"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä nyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.
Burns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle työhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat pääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä — ei hänen talossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti hänelle tyynesti, että hän aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin poika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut asialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin pian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä likaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista pellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen muutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat vainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan, toisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä näyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat käsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.
He hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva Raften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen tunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua. Tuo "hienohelma" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa voittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen istumaan ylimmälle orrelle.