— Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies. — Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä lähtemään.
Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän, mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.
— Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. — Voisimme koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi, mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen isäntänsä jalkoihin.
He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.
Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja kirkkaalta.
He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.
— Vau-vau-vau-vau, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.
He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei ääntänyt ensinkään.
— Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.
— En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.