— Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.
Mutta äkkiä koira taas alkoi: — Vau — vau — vau — satakunnan askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä juosta aidan selkää pitkin.
Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta, monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.
— Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. — Kissa ei mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa syvä-äänistä raikuvaa v-a-u-a-u kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.
— Heh — heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se tekee, kun näkee eläimen.
Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt kiljahdellen samassa paikassa.
— Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki edellä suoraan sitä paikkaa kohti.
Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: — Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän — se nousee aina korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka teistä on paras kiipeämään?
— Jan on, sanoi koetteeksi Sam.
— Pääsetkö sinä tuohon, Jan?