— Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla, parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka pisaran.
Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja se on helpompi muistaa kuin selittää.
Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.
— Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla, nyt on hyvä — mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. — Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale, se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla, että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän, mitä savureiästä satoi sisään.
— Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.
— Loistavaa, sanoi Sam. — Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.
— Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, — että meidän pitäisi ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja ilmeisestikin suostui. — Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi, keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.
— Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, — kertokaa meille intiaaneista, niiden urotöistä. Urhoollisuudesta minä pidän, hän lisäsi, hyvin tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. — Joo, minä muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua vastaan — vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti pelästynyt —
— Hssh! sanoi Sam.
Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan; tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja kirkkaasti kamala ssrrrrr — ujoörrrrr. Pojat säikähtivät — he olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.