— Siinä se on — se on banshii, kuiskasi Sam.
Kaleb katsahti terävästi.
— Mikä se on? kysyi Jan.
Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen. Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten jälleen laski päänsä alas.
— Turkki ei ole tietävinäänkään.
— Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, — eivätkä näe henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. — Haukansilmä, sinä olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa, osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs siitä liikkeelle — sinähän pidät urhoollisuudesta.
— Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, — enkä minä tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille intiaaneista.
— Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien, ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.
— Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.
— Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.