— Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.
Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut, mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. — Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan, niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.
— Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen veitsen.
Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. — Liikupas vähän sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.
Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.
— Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun siitä, että kompastui siteissään.
— Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt, vastasi roisto raa'an tyynesti. — Minä otan vähän enemmän tuota lihaa — ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin? Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt tupakkaa.
Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.
— Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti arkkua, jossa oli vähän vaatteita.
Jan totteli peläten ja vavisten.